21.01.2026
Esa-Pekka Salosen ajatuksia yksityisestä rahoituksesta amerikkalaisessa orkesterijärjestelmässä
Otteita Suna Vuoren teoksesta Esa-Pekka Salonen. Teemat (Siltala, 2025)
ESA-PEKKA SALONEN on tehnyt suuren osan urastaan Yhdysvalloissa. Häntä on kutsuttu The New York Timesissa musiikilliseksi suunnannäyttäjäksi. Los Angeles Timesin mukaan hän teki LA Philistä yhden maailman uskaliaimmista ja monipuolisimmista orkestereista ja Los Angelesista suorastaan musiikin mekan. The New Yorker puolestaan on nimennyt Salosen klassisen musiikin johtavaksi visionääriksi.
Juuri siksi hänet haluttiin myös luovuudestaan, innovaatioistaan ja start upeistaan tunnettuun San Franciscoon.
Aloittaessaan viisivuotiskautensa San Francisco Symphonyn musiikillisena johtajana hänellä oli visio uudenlaisesta ohjelmistosta, kokeellisista näyttämöprojekteista ja vaihtoehtoisesta johtamismallista.
Viimeksi mainittua varten Salonen kokosi ympärilleen ryhmän itseään nuorempia neuvonantajia, joiden kanssa hänen oli määrä hahmotella tulevaisuuden sinfoniaorkesteria eli sitä, miten klassisen musiikin traditio ja osin ajastaan jäänyt orkesteri-instituutio päivitettäisiin vastaamaan ajan haasteisiin.
Työ jäi kesken orkesterin ilmoitettua suurista budjettileikkauksista.
Johtokuntien jäsenet ovat Yhdysvalloissa usein varakkaita mesenaatteja, harvoin taidealan ammattilaisia, ja taiteen vaalimisen tai kulttuuriarvojen säilyttämisen sijasta he saattavat tehdä liiketaloudesta tuttuja ratkaisuja, kuten saneerata ja tehostaa.
”Kun ei ole julkisin varoin tuetun taiteen mallia, johtokunnat ovat se taho, joka viime kädessä vastaa taiteen olemassaolosta.”
Yhdysvaltain hallinnon myöntämät reilut pandemiatuet avittivat monet taidelaitokset pahimman yli, mutta San Francisco Symphonyssa ei päästy niidenkään myötävaikutuksella plussalle. Siinä missä monet muut amerikkalaiset orkesterit kasvattivat lahjoituksiaan pandemia-aikana, siellä myöhästyttiin vielä aikaa vaativassa varainhankinnassakin.
Salonen arvelee, että San Franciscossa tuudittauduttiin näennäisesti hyvin rullanneeseen järjestelmään sen sijaan että keskustan kulttuuritaloista olisi ajoissa viritetty verkkoja esimerkiksi Piilaakson puolelle, teknologiayrittäjien ja start up -miljonäärien uimavesiin. Tämä oli yksi niistä asioista, joissa laskettiin nimenomaan teknologiamyönteisyydestään tunnetun Salosen varaan.
YHDYSVALLOISSA korkeakulttuuri on ollut varakkaiden vanhojen sukujen ja niiden eetokseen kuuluvan hyväntekeväisyyden varassa. Nykyisillä miljonääreillä ei ole tällaisia perinteitä. Elokuvat ja kuvataide vielä kiinnostavat joitakuita sijoitusnäkökulmasta – niistä voi saada omansa takaisin, parhaassa tapauksessa paljon enemmänkin – mutta jonkin asian tukemista ainoastaan sivistyksen, kunnian tai hyvän maineen vuoksi ei enää 2020-luvulla pidetä kiinnostavana, saati tärkeänä.
San Franciscossa on Salosen mukaan ollut noin viisi perhettä, jotka ovat pitäneet kaupungin ja sen ympäristön taide-elämää yllä. Ennen pitkää tullaan kuitenkin tilanteeseen, jossa pitkäaikaisten mesenaattien seuraava varainsiirto on legacy gift eli testamenttilahjoitus.
Jossain määrin erikoiseksi tilanteen tekee myös se, että San Francisco Symphonylla on Yhdysvaltain orkestereista toiseksi suurin endowment eli rahastoidut lahjoitusvarat, yhteensä lähemmäs puoli miljardia dollaria. Vastaavien rahastojen tuotoilla pyöritetään USA:ssa niin taidelaitoksia kuin korkeakoulujakin.
Rahastoon ei kuitenkaan voi kajota pientä vuotuista nostoa enempää, sillä useimmat lahjoitukset on tehty nimenomaan rahastoitavaksi pääomaksi, eikä käyttötarkoitusta voi muuttaa ilman lahjoittajan lupaa. Monet alkuperäisistä lahjoittajista ovat kuitenkin kuolleet jo kauan sitten, eikä jälkeläisiä välttämättä ole, joten tätä mahdollisuutta ei useinkaan voi käyttää. Asiasta on säädetty liittovaltiolaissa.
Kaupunkien ja niiden kulttuurilaitosten yhteys on Salosen mukaan pitkälti menetetty. Yhtenäiskulttuurin hajoaminen, kulttuurin kentän ja yleisöjen fragmentoituminen on tapahtunut ensin Yhdysvalloissa, sittemmin kaikkialla muuallakin. Kehitykseen on monta syytä.
Salonen näkee yhtenäiskulttuurin päättyneen ennen kaikkea median murrokseen. Ensin valtakunnallisten radio- ja televisiokanavien rinnalle tulivat kaapelikanavat, myöhemmin internet ja sosiaalinen media. On enää hyvin harvoja tapahtumia, lähinnä urheilua ja viihdettä, jotka saavat laajat yleisöt edes hetkeksi saman asian äärelle.
Lisäksi elinkeinorakenteet sekä kaupunkien arvostukset ja merkitykset väistämättä muuttuvat historian saatossa, eikä kotiseutuylpeys enää useinkaan kiinnity taiteeseen. Yhdysvalloissa taide on aina ollut sikäli marginaalissa, että koska siihen ei pääsääntöisesti käytetä veronmaksajien rahoja, se ei myöskään kuulu poliittiseen diskurssiin.
”Jos joku haluaa tukea orkesteria, sen kuin tukee.”
Yhdysvalloissa kulttuurille ja muulle voittoa tavoittelemattomalle toiminnalle tehdyt lahjoitukset voi tosin vähentää verotuksessa, jolloin ne ovat pois liittovaltion kassasta. Mutta, Salonen kärjistää, ilman verovähennysoikeutta Amerikassa ei olisi yhtään sairaalaa tai yliopistoa, eikä juuri koulujakaan.
SISÄLLISSODAN jälkeen Yhdysvaltojen talous koheni ja kaupungit kasvoivat, ja suurimpiin kaupunkeihin haluttiin oma sinfoniaorkesteri. Lähes kaikki orkesterit olivat eurooppalaisten, useimmiten saksalaisten siirtolaisten perustamia, ja asukkaat olivat yleisesti ottaen hyvin ylpeitä niistä.
Merkittävissä talouskeskuksissa, kuten Philadelphiassa (rauta- ja terästeollisuus), Chicagossa (teräksentuotanto) ja Detroitissa (autotehtaat) nähtiin tärkeäksi ruokkia myös kulttuurielämää vastapainona teollisuuskaupungin profiilille ja vapaa-ajan virkistyksenä keskiluokalle. Kaupungit kehittyivät nopeasti, ja kulttuurilaitokset olivat näkyvä merkki tästä muutoksesta.
Saman aallon harjalla amerikkalaiset sinfoniaorkesterit alkoivat maksaa kapellimestareille huomattavia palkkioita houkutellen johtajikseen alan parhaita eurooppalaisia.
Kun vuodesta 1891 saakka toiminut Chicagon orkesteri vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1972 palasi kiertueelta johtajansa, unkarilaislähtöisen Georg Soltin kanssa, sen muusikot ajoivat kuorma-autoilla riemusaatossa pitkin kaupunkia kymmenien tuhansien ihmisten hurratessa ja taputtaessa katujen varsilla. ”World’s Greatest Orchestra” luki kylteissä.
Niille, jotka puhuvat vähättelevään sävyyn amerikkalaisen kulttuurin ohuudesta, Salonen haluaisi huomauttaa, että valtio, jossa toimivat parhaat klassisen musiikin oppilaitokset, kuuluisimmat opettajat ja jossa koulutetaan eniten huippusolisteja, on kiistatta Yhdysvallat.
”Opettajille pystytään maksamaan sopimuspalkkoja”, Salonen perustelee. ”Ja on myös niitä opettajia, joita ilman ei pääse kiertoradalle. Jousisoittajilla varsinkin voi olla niin, ettei saa orkesteripaikkaa, ellei ole käynyt jotain kuuluisaa amerikkalaista koulua.”
Entä Euroopassa usein kuultu väite eurooppalaisten orkesterien erityisen kehittyneestä soinnista, jonka taustalla ovat vuosisataiset perinteet?
”No. New Yorkin filharmonikot perustettiin 183 vuotta sitten, joten se on vanhempi kuin melkein mikään muu orkesteri. Euroopassa samaa ikäluokkaa ovat Wienin filharmonikot, ja tätä vanhempi on vain Gewandhaus-orkesteri.”
”Vanhat jenkkibändit ovat järjestään yli satavuotiaita. Eurooppalainen traditio siirtyi sinne niin, että jos katsoo karttaa ja vertaa eurooppalaisvetoisen teollisuuden kehittymistä ja orkestereiden syntyä Amerikan mantereella, ne ovat samoja kaupunkeja, joissa saksalaisilla oli isoja hankkeita, usein metalliteollisuutta. Kun kaupunki oli saavuttanut tietyn kehitysvaiheen, saksalaiset emigrantit olivat sitä mieltä, että heidän kaupunkinsa seuraava välttämätön sivistyksen ja vaurauden tunnusmerkki on orkesteri.”
Euroopalla ja Yhdysvalloilla voi olla turhia ennakkoluuloja toisiaan kohtaan, vaikka klassisen musiikin maailmassa monet ongelmat ovat yhteisiä.
1800-luvun klassisen musiikin ihanteista – jotka olivat pitkälti yhteneviä Humboldtin veljesten sivistysajatusten kanssa – on tultu kauas, osin vain pysymällä paikoillaan maailman muuttuessa. Ennen maailmansotia älymystöpiireissä ajateltiin vielä, että kulttuuri voisi olla ihmisiä yhdistävä, vapauttava ja esimerkiksi syntyperään liittyviä eroja tasoittava tekijä. Opiskelemalla humanistisia tieteitä ja harrastamalla taiteita ihmiset kehittyisivät toisiaan kunnioittaviksi, henkisesti jaloiksi olennoiksi.
”Kehitys ei ole kulkenut ihan näin.”
Teksti: Suna Vuori