25.11.2025
Esa-Pekka Salosen ajatuksia musiikin merkityksestä, orkesterien rahoituksesta ja Suomesta musiikkimaana
ESA-PEKKA SALONEN (s. 1958) on johtanut vajaassa 50 vuodessa tuhansia konsertteja maailman parhaiden sinfoniaorkestereiden kanssa ja tehnyt toista sataa levytystä. Näistä ja muista ansioistaan hänelle on myönnetty komealta kuulostavia arvonimiä sekä suuria kansainvälisiä palkintoja.
Salonen on työskennellyt orkestereilleen omistautuneena ylikapellimestarina, neuvonantajana tai taiteellisena johtajana Ruotsin radion sinfoniaorkesterissa (1985–1995), Lontoon Philharmonia-orkesterissa (2008–2021), Los Angeles Philharmonicissa (1992–2009) sekä San Francisco Symphonyssa (2020–2025) ja vieraillut kymmenissä muissa orkestereissa eri puolilla maailmaa. Pian hän ryhtyy luovaksi johtajaksi Pariisiin ja Los Angelesiin.
Salonen on toteuttanut myös useita musiikkia ja teknologiaa yhdistäviä projekteja ja crossover-tuotantoja, sekä uudistanut ohjelmistoajattelua profiloituen erityisesti nykymusiikin tulkitsijana. Samalla hän on onnistunut tekemään uran myös merkittävänä säveltäjänä, jonka katalogissa on yli 70 teosta. Ja lisää on tulossa.
Taidemusiikilla on Salosen näkökulmasta erityinen tehtävä ajassa, jota elämme. Se pysäyttää meidät.
”Tietty hitaus tai ainakin pitkäkestoisuus klassisessa musiikissa saattaa olla arvokas asia ihmisille, koska sitä ei kauheasti muuten ole enää missään. Jonkun instrumentin haltuun ottaminen on monen vuoden hinkkauksen tulosta, ja konserttitilanteessa pitää istua paikoillaan eikä saa hajauttaa keskittymistään räpläämällä esimerkiksi kännykkää. Saa antautua musiikin vietäväksi.”
Silloin harvoin, kun Salosella itsellään on aikaa käydä konserteissa, hän kiinnittää musiikin ohessa huomiota yleisöihin.
Musiikkitalon sinfoniakonserttien yleisössä on enimmäkseen tavallisen näköisiä helsinkiläisiä, paljolti eläkeikäisiä, valtaosin naisia. He kuuntelevat kiinnostuneesti tai vähintäänkin kohteliaasti myös nykymusiikkia, ja sen mukanaolo konserteissa tuntuu olevan monen mielestä luontevaa.
Nyky-Suomessa suhteellisen vakiintunut tapa esittää klassisen musiikin kausikonserteissa sekä uutta että vanhaa musiikkia on maailman mittakaavassa poikkeus. Uusimmasta musiikista on Suomessa tullut aidosti osa isompaa taidemusiikin kategoriaa.
Voi tietysti kysyä, käykö kausikortin hankkinut yleisö konserteissa vain tavan tai viiteryhmäänsä kuuluvan rituaalin vuoksi ja kuuntelee kuuliaisesti kaiken, mitä tarjotaan. Nielläänkö nykymusiikki, koska tarjolla on myös helpompia herkkuja?
Salosen mukaan olennaista on, että Suomessa ollaan kiinni siinä mitä tapahtuu.
HELMIKUUSSA 2021 Esa-Pekka Salonen oli vieraana 10 myyttiä yhteiskunnasta -podcastissa, jossa häneltä kysyttiin, miten kulttuuria tulevaisuudessa rahoitetaan ja mitä Suomessa voitaisiin oppia amerikkalaisesta kulttuurista ja sen rahoitusmalleista.
”Orkesteripuolella pätkäkiinnitykset eivät toimi ollenkaan”, Salonen vastasi. ”Orkesterihan on organismi, instrumentti, joka hioutuu vuosien mittaan yhteen ja joka ylikapellimestarin johdolla kehittää oman sointi-identiteetin ja ilmaisullisen yhtenäisyyden. Kun vanhoja muusikoita lähtee ja uusia tulee, jonkun osmoosin kautta ne uudetkin omaksuvat orkesterin soittotavan ja perinteet. Se on vähän kuin leipäjuuri. Monet asiat tehdään vaistomaisesti, mutta ne ovat pitkää perua, ja ne täytyy pitää elossa, jotta saadaan edelleen sitä samaa hyvää leipää.”
Sinfoniaorkesterista ei myöskään voi pitää vain osaa, muuten ei voi esittää sinfonioita.
Mikäli kaiken kulttuurin pitäisi maksaa itse itsensä, niin kuin usein toistettu poliittinen hokema kuuluu, taiteesta tulisi hyvin pienen piirin harrastus. Suurin osa kulttuuri- ja taidealan organisaatioista lakkaisi saman tien olemasta.
Elävä esittävä taide ei tule eikä ole koskaan tullutkaan toimeen omillaan. Sen ylläpitäminen joko yksityisten lahjoittajien tai yhteiskunnallisten instituutioiden varoilla on ollut valinta, joka on koettu tärkeäksi ja arvokkaaksi. Oopperat ja sinfoniaorkesterit ovat taidesektorin investoinneista likimain kalleimpia ja niiden kehittäminen edellyttää pitkäjänteisyyttä.
SUOMEN KAPELLIMESTARI-IHMEESTÄ alettiin kirjoittaa maailmalla jo 1960-luvulla. 5,7 miljoonan asukkaan väkilukuun nähden Suomessa onkin kasvanut poikkeuksellisen monta kansainväliselle uralle lähtenyttä orkesterinjohtajaa.
Kaikista suomalaisista kapellimestareista Salonen lienee toistaiseksi tunnetuin, ja hänellä on Suomi-ilmiölle myös selitys.
”Kun Suomessa puhutaan ’meidän kapellimestareista ja säveltäjistä ja musiikki-ihmeestä’, tulee välillä tunne, että yrittääkö joku selittää meidän olevan geneettisesti etevämpiä tai musikaalisempia kuin muut. Kyse ei ole rakettitieteestä vaan mahdollisuuksien antamisesta”, hän sanoo. ”Ja koulutukseen pääseminen nuorella iällä on 90 prosenttia siitä yhtälöstä.”
Musiikkikasvatus on hyvä esimerkki siitä, miten Suomessa on näihin päiviin saakka pyritty tasaamaan eri puolilla asuvien ja erilaisista taustoista tulevien lasten mahdollisuuksia harrastaa. Vuonna 1992 voimaan tullut laki taiteen perusopetuksesta pyrkii ammattimaiseen ohjaukseen ja monipuoliseen taidekasvatukseen osana koulutusjärjestelmää.
Suomalaiskouluissa kaikki opiskelivat musiikkia jo ennen lain voimaantuloakin, ja nyt kaikille annetaan myös mahdollisuus hankkia valtion tuella ylläpidetty pohja musiikin harrastamiseen ja ammattimaiseen opiskeluun. Peruskoulun painotettuun musiikinopetukseen eli musiikkiluokalle voi päästä periaatteessa kuka tahansa, joka osoittaa musikaalisuutensa koulun järjestämissä testeissä.
Polku vauvamuskareista ja musiikkileikkikouluista suhteellisen kattavaan musiikkiopistoverkostoon ja konservatorioihin on sujuva, joskaan ei täysin ilmainen. Myös vaativampi reitti Sibelius-Akatemian maksuttomaan nuoriso- ja korkeakouluopetukseen tai Helsingin ulkopuolella asuvien lahjakkaiden nuorten muusikoiden soitinakatemioihin on pyritty tekemään mahdollisimman helpoksi kulkea. Se edellyttää kuitenkin säännöllistä ylläpitoa.
Mitään muuta taiteenalaa ei myöskään ole tutkittu Suomessa yhtä paljon kuin musiikkia. Etenkin musiikkipsykologian ja musiikkineurotieteen tutkimuksessa Suomi on maailman huippua, ja väkilukuun suhteutettuna ylivoimainen ykkönen. Vaikka taidemusiikin esteettiset, taiteellis-filosofiset ja kulttuurihistorialliset merkitykset erotettaisiin sen hyvinvointivaikutuksista, musiikin monista myönteisistä hyödyistä julkaistaan jatkuvasti uutta tietoa.
Radion sinfoniaorkesterin konsertit televisioidaan ja näytetään Yleisradiossa parhaaseen katseluaikaan. Helsingin kaupunginorkesterin konsertteja voi katsoa Helsinki-kanavalta myös Suomen ulkopuolella.
Vastaavaa systemaattisuutta ja kynnysten madaltamista ei ole tiettävästi missään muualla – ja silti tuntuu usein siltä, että musiikin mahdollistamisen arvoa ja erityisyyttä ei Suomessa tunnisteta. Ammattimaisia musiikinopettajia on peruskouluissa yhä vähemmän, ja useita vuosia jatkunut keskustelu esimerkiksi peruskoulun painotettujen luokkien epätasa-arvoistavasta vaikutuksesta sekä niihin liittyvästä koulushoppailusta leimaa maksuttomat musiikkiluokat elitismiksi.
Salosen nuoruudessa tasa-arvo ei ollut yhtä pitkällä. Hän näkee silti itsensä pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tyypillisenä tuotoksena:
”Keskiluokan poika, joka sai parasta mahdollista opetusta, josta ei tarvinnut maksaa juuri mitään. Sitten kun olin päässyt pidemmälle opinnoissani, sain apurahoja sekä mahdollisuuden opiskella lisää ulkomailla. Systeemi toimi kohdallani hyvin.”
Myös tasa-arvoisella työkulttuurilla on Esa-Pekka Salosen mukaan suuri vaikutus siihen, miksi Suomesta tulee jatkuvasti uusia hyviä kapellimestareita. He saavat kasvaa rauhassa ja kokeilla turvallisesti siipiään. Lisäksi on historiallisia syitä, joiden vuoksi klassinen musiikki ei Salosen mukaan ole Suomessa yhtä ”kummallista hommaa” kuin jossain muualla.
Suomi näyttäytyy musiikkimaana myös ulospäin.
”Esimerkiksi Iso-Britanniassa suomalaista musiikkikulttuuria ihaillaan aivan tavattomasti. Yleisömäärät ovat Suomessa olleet kansainvälisesti vertaillen ainutlaatuisia, konserttisalit täynnä ympäri maata, ja kokoomme nähden täältä on tullut paljon kansainvälisen tason taiteilijoita.”
KESÄKUUSSA 2023 julkaistussa hallitusohjelmassa kohdistetaan suhteellisesti suuria leikkauksia muun muassa Yleisradioon, koulutukseen, taiteeseen ja kulttuuriin. Kehitys on samansuuntaista kuin monessa muussakin vakaana pidetyssä demokratiassa, vaikka hyvinvointivaltion kuviteltiin kenties suojelevan Pohjoismaita oikeistopopulismilta.
Suomessa esimerkiksi 1960-luvulla rakennettu kaupunginorkesteriverkosto on pitänyt YK:n ihmisoikeuksien julistuksessakin määriteltyjen sivistyksellisten oikeuksien toteutumisesta huolta myös suurimpien kasvukeskusten ulkopuolella.
Alle kuuden miljoonan asukkaan maassa toimii vielä kymmeniä orkestereita, joista 15 on sinfoniaorkestereita, seitsemän niin sanottuja runko- tai kamariorkestereita sekä 12 muita orkestereita. Näistä orkestereista 27 saa lakisääteistä valtionosuutta.
Orkesterien omarahoitus vaihtelee, mutta suurilla orkestereilla se on keskimäärin 12 prosenttia budjetista. Valtion ja kuntien osuus on siis keskimäärin yli 80 prosenttia, eli täysin ratkaiseva.
Maakuntaorkestereiden rahoittamista kuitenkin kyseenalaistetaan kunnissa yhä voimakkaammin, sillä paine esimerkiksi ikääntyvän väestönosan hoivakustannusten kattamiseen kasvaa kaiken aikaa. Kulttuurin puolestapuhujia on yhä vähemmän.
On selvää, että kulttuurilta leikkaaminen merkitsee palveluiden heikentämistä. Taidelaitokset suurimpien kaupunkien ulkopuolella ovat toimineet pandemiasta asti äärirajoillaan, ja mikäli ne joutuvat kokonaan lopettamaan toimintansa, se on muun ohessa myös iso aluepoliittinen valinta.
Maailman ongelmien rinnalla tällaiset kysymykset voivat tuntua merkityksettömiltä, mutta maailmankuva niiden taustalla ei ole sitä missään määrin.
Miten voimme turvata oman kulttuurimme autonomian nykyisessä tilanteessa? Mikä olisi paras (tai edes mahdollinen) taiteen jatkuvuuden turvaava rahoitusjärjestelmä – suora tuki valtiolta tai verovaroista, kuten Pohjoismaissa ja Euroopassa? Vai amerikkalainen, yksityisiin lahjoituksiin perustuva malli? Tai kenties Philharmonian kaltaiset muusikoiden omistamat osakeyhtiöt?
Missä on musiikin tulevaisuus, Salonen?
”Jos puhutaan tästä päivästä, paras olisi eurooppalainen malli, jossa korkeakulttuuri katsotaan osaksi yhteiskunnan palveluita jäsenilleen – samalla tavalla kuin koulutus, terveydenhuolto tai liikenne. Yksityistä tukea taiteelle on vaikea motivoida esimerkiksi Suomessa, jossa on muutenkin korkea tuloverotus. Jos maksaa jo yli puolet tuloistaan veroa, miksi ihmeessä haluaisi lahjoittaa vielä Kansallisoopperallekin? Suomen kokoisessa maassa ei kuitenkaan olisi mitään ilman julkista tukea. Ei mitään.”
MAAILMASSA, JOSSA asiat muuttuvat arvoja nopeammin, moni kaipaa yleisen epävarmuuden vastalääkkeeksi pysyvyyttä, ajattelua ruokkivia ja arjen yläpuolelle nostavia kokemuksia, kenties tunnetta ikuisuuden kosketuksesta. Tätä saatetaan hakea myös musiikista – ja usein se toimii. Kun eläytyy kuulemaansa muiden kaltaistensa keskellä, täydessä konserttisalissa, voi tuntea olevansa ainakin hetken turvassa.
Miltä tuntuu tehdä taidetta tällaisena aikana?
”Niin no”, Salonen empii. ”Minähän en osaa tehdä mitään muuta kuin tätä. Ihmispolo. Aika monet taiteilijat tosin sanovat vähän samaa: että leipuri leipoo leipää, satoi tai paistoi, kirurgi leikkelee ihmisiä, ja me teemme sitä, mitä yleensäkin. Maailmantilanne ei tavallaan muuta sitä asiaa.”
Salonen kuitenkin muistuttaa, että nuotinnettu musiikki ja sen ympärille 1200-luvulta alkaen muodostunut kulttuuri on kestänyt ”yhtä ja toista. Vallankumouksia ja maailmansotia. Ja eteenpäin on kuitenkin menty. Valitus yleisöjen vanhenemisestakin alkoi jo 1800-luvulla, ja jatkuu.”
Salonen uskoo, että klassisella musiikilla on aito mahdollisuus puhutella hyvin monenlaisia ihmisiä. Siihen ei hänen nähdäkseen sisälly vastaavanlaista kohderyhmäajattelua kuin kevyen musiikin monissa genreissä, ja etenkin suurten, aikaa kestäneiden klassikoiden viitekehys on avoimempi.
”Suurin osa sinfoniaorkestereiden standardirepertuaarista on sellaista, joka on jäänyt eloon käytyään läpi historian aika raa’an filtterin. Mietin usein, miksi juuri nämä biisit. Siihen ei oikein ole vastausta, paitsi että niissä on jotain voimaa, joka saa sukupolven toisensa jälkeen hakeutumaan niiden äärelle. Ehkä tämä ihmisten tekemien valintojen tuloksena kehittynyt suodatin siivilöi esiin juuri ne asiat, joissa tällaista voimaa on. En yritä väittää, että mekanismi olisi erehtymätön ja etteikö oikeusmurhia tapahtuisi. Voi olla, että jotain tärkeää jää huomaamatta. Mutta näin muodostuva kaanon ei kuitenkaan ole monoliitti vaan jatkuvan muutoksen tilassa.”
Mekanismi, jolla osa musiikista jää elämään, ei riipu ainakaan pelkästään markkinoinnista tai imagon rakennuksesta. ”Siinä eivät influensserit auta, vaan se on viime kädessä kultahippujen huuhtomista vaskoolilla. Historia, joka näitä päätöksiä tekee, on yhtä kuin me ihmiset. Klassinen musiikki esimerkiksi on niin kallista, että sitä ei olisi enää olemassa, ellei olisi riittävää määrää ihmisiä, joille se on tärkeää. Kyse ei ole eliitin salajuonesta kansaa kohtaan, vaan yksinkertaisesti siitä, että musiikilla on merkitystä. Niin kauan kuin sillä on merkitystä, se on olemassa. Ja kun sillä ei enää ole merkitystä, ei se varmaan lakkaa olemasta, mutta siirtyy ehkä jonkinlaiseen toiseen olomuotoon.”