24.04.2015
Orkestereita kaikille – Suomen Sinfoniaorkesterit ry 50 vuotta
Suomea on luonnehdittu orkestereiden luvatuksi maaksi. Orkestereita sanotaan olevan enemmän asukasta kohti kuin missään muualla maailmassa.
Tänä vuonna 50 vuotta täyttävä
Suomen Sinfoniaorkesterit ry kirjaa jäsenikseen 30 orkesteria. Se voi tuntua runsaalta
viiden ja puolen miljoonan asukkaan maassa, mutta näiden orkesterien tuhatkunta
orkesterimuusikkoa on vähemmän kuin Berliinissä, eli suuri osa orkestereista on
verraten pieniä ja kaukana toisistaan. Suomalaisessa orkesterihistoriassa
on muitakin erikoislaatuisia piirteitä. Orkesterisoittoa on Suomessa
harjoitettu 1700-luvulta lähtien, mutta vielä 1960-luvun alussa maassa oli vain
neljä ammattiorkesteria. Orkesterien historia Suomessa kytkeytyy vahvasti
kansallisvaltion ja julkisen kulttuurielämän syntyyn. Suomessa ei ole ollut feodaalisia
hoviorkestereja – ellei sellaiseksi lasketa lyhyttä ajanjaksoa Turun linnassa
1562 – vaan yhteissoittoharrastus keskittyi 1600-luvulta lähtien oppilaitoksiin
Turussa ja Viipurissa. Ensimmäinen edelleen toimiva yhtye on vuonna 1747
perustettu Turun Akatemian kapella, luonteeltaan suljettu tiedeyhteisön
soittajisto, jonka perinteet jatkuvat Helsingin Ylioppilaskunnan Soittajissa. Aurora-seuran orkesteri
1770-luvulla sekä vuonna 1790 perustettu Turun Soitannollinen seura jatkoivat
valistuksen sivistysihanteisiin sitoutunutta orkesteritoimintaa. 1800-luvun
alusta lähtien muuallakin maassa syntyi samanhenkistä, useimmiten lyhytaikaiseksi
jäänyttä orkesteritoimintaa.
Orkesterikehityksen ensimmäinen
suuri nousu sijoittuu Suomen itsenäistymistä (1917) edeltävään aikaan, jolloin
orkestereja perustettiin kuin sieniä sateella. Idealistista kulttuuritahtoa
ilmaisivat esimerkiksi joensuulaiset, jotka perustivat reilun 4000 asukkaan
kaupunkiin jousiorkesterin, tai Kouvolan rautatiekaupunki, jonne samana vuonna
perustettiin Veturimiesten Orkesteri. Orkesterien taustayhteisöinä
saattoivat olla eurooppalaiseen tapaan musiikkiyhdistykset, mutta myös
raittiusjärjestöt, vapaapalokunnat, nuorisoseurat ja niin edelleen. Musiikin
koettiin kuuluvan monissa muodoissaan laajojen kansankerrosten
yleissivistykseen ja se näkyi myös koulujen laulupainotteisessa musiikin
opetuksessa.
Miksi orkestereita?
On tärkeä huomata, että
orkesteritoiminta syntyi Suomessa spontaanisti kansalaisten omasta aktiivisuudesta. Koko
historian aikana vain pari orkesteria on käynnistetty valtiollisella tai
kunnallisella päätöksellä ”ylhäältä päin”. Orkesterit ovat Suomessa mitä
suurimmassa määrin yhteisöllistä toimintaa, yhdessä soittamista, kuuntelemista,
kokemista ja kasvamista.Useimmat varhaiset
orkesterit olivat amatööriyhtyeitä. Juuri sitä kautta syntyi orkestereiden yhteisöllinen
ja paikallinen lataus. Alkuaikojen orkesterikonsertit olivat kollektiivisia
ponnistuksia, joiden taso varmasti vaihteli, mutta joiden onnistumiseen kaikki
läsnäolijat antoivat panoksensa. Toisinaan on annettu ymmärtää, että
sinfoniaorkesterit ovat suomalaisille jotain perimmältään vierasta ja ”muualta
tuotua”. Tosiasiassa ne ovat useimmissa tapauksissa merkittävä osa pitkää paikallista
historiaa ja identiteettiä.
Jean Sibeliuksen merkitystä varhaisen
orkesteri-innostuksen lietsojana ei voi väheksyä. Sibelius inspiroi
vierailuillaan orkesterinperustajia ja monilla paikkakunnilla haluttiin päästä
käsiksi hänen kansallisesti merkittäviksi koettuihin sävellyksiinsä. Monella
suomalaisorkesterilla on myöhemminkin ollut tavoitteenaan kokoonpano, jolla
pääsee soittamaan Sibeliuksen sinfonioita. Sibelius on yhä suomalaisorkesterien
ylivoimaisesti suosituin säveltäjä n. 300-400 esityskerralla vuosittain.
1900-luvun alun innostus
orkestereihin ei ollut Sibeliukseen tai kansallisromantiikkaan liittyvä
muoti-ilmiö. Nuori, koulutukseen ja sivistykseen uskova kansakunta haki
musiikista kansainvälistä tunnustusta ja kulttuurista kivijalkaa omalle olemassaololleen.
Musiikin kautta suomalaiset liittyivät osaksi kielirajat ylittävää eurooppalaista
kulttuuriperintöä, mutta määrittelivät myös oman, muista erottuva identiteettinsä. Vaikka on puhuttu pohjoisten
kansojen ”arktisesta sinfoniavihasta”, suurella osalla suomalaisia tuntuu
olevan aitoa vetoa orkesterimusiikkiin. Se on kestänyt siinä, missä esimerkiksi
kuoroharrastus on viime vuosikymmeninä hiipunut aiemmasta. Orkesterien
ohjelmatarjonnasta nimenomaan sinfoniakonsertit vetävät nykyisin parhaiten
yleisöä.
Yhdistyneet orkesterit
Suomen itsenäistyminen 1917
ei merkittävästi lisännyt orkesterien määrää. Joihinkin suuriin kaupunkeihin –
esimerkiksi Turku, Tampere ja Oulu – perustettiin kunnalliset orkesterit, mutta
monilla pienemmillä paikkakunnilla orkesteri-innostus hiipui. Itsenäistymistä
edeltäneen ajan saavutusten katsottiin riittävän ja valtiovalta suhtautui
penseästi uusiin kulttuuri-investointeihin. Uusi vaihe suomalaisessa
kulttuurielämässä alkoi toisen maailmansodan jälkeen, kun koulutukseen ja
kulttuuriin sekä niitä tukevaan lainsäädäntöön alettiin panostaa voimakkaasti. Luotiin
nykyaikaisen sivistysvaltion rakenteita, johon kuului maakuntayliopistojen
verkosto ja kulttuuripalveluiden ulottaminen kaikkialle maahan.
Vuonna 1969 voimaan tullut
laki musiikkioppilaitosten valtionavusta käynnisti ennen näkemättömän kasvun
musiikkikoulutuksen määrässä ja tuloksissa. Myös orkesterit halusivat tuoda
toimintansa kestävälle ja ammattimaiselle pohjalle. Sen vuoksi perustettiin
keväällä 1965 Suomen Sinfoniaorkesterit ry (Suosio), joka ensimmäisenä
toimintavuotenaan sai kahdeksantoista jäsentä ja kasvoi kymmenessä vuodessa
29:ään. Viimeisenä joukkoon liittyivät Helsingin vanhat ja vakavaraiset ammattiorkesterit.
Yhdistys oli tarkoitettu
suomalaisten orkesterien yhteistyöelimeksi, jonka keskeisiä tavoitteita oli orkestereiden
valtionavun perusteiden vakiinnuttaminen, kustannusten yhdenmukaistaminen,
nuottikirjaston perustaminen, orkesterihenkilökunnan koulutus, sekä suomalaisen
orkesterimusiikin tukeminen. Yhdistyksen tekemä orkesteritoiminnan tilastointi
on osoittautunut kallisarvoiseksi pitkän aikavälin tarkastelulle. Suosion perustamisen jälkeen
suomalaiset orkesterit kehittyivät vauhdilla ammattimaiseen suuntaan. Ensin olivat
vuorossa nk. runko-orkesterit, jotka koostuivat sekä ammattilaisista että musiikin
harrastajista ja ammattiopiskelijoista. Usein myös ammattimuusikoiden vakanssit
olivat yhdistettyjä soittajan ja opettajan toimia. 1970-luvulla monia yhdistyspohjaisia
orkestereja kunnallistettiin, mikä saattoi herättää esiintymistilaisuutensa
menettäneissä soitonharrastajissa pahastusta.
Muuta tietä ei kuitenkaan
ollut olemassa: ammattimaistuneet orkesterit pystyivät antamaan moninkertaisen
määrän korkeatasoisempia konsertteja paljon laajemmalle yleisölle. Kesti parikymmentä
vuotta ennen kuin musiikkialan ammattikoulutus pystyi vastaamaan
lisääntyneeseen työvoiman tarpeeseen. Vasta 1990-luvulla tilanne on
tasaantunut, vaikka samalla on ennätetty ilmaista huolta soittajakoulutuksen
tason laskusta.
Etelästä pohjoiseen
Suomalaisten orkesterien
leimallisin erikoispiirre ei ole niiden paljous, vaan moninaisuus.
Yksilöllisten syntyhistorioidensa kautta niillä on omat perinteensä ja
profiilinsa, joiden seurauksena eri puolella maata nautitaan orkesterimusiikista
vaihtelevien kokoonpanojen ja ohjelmalinjausten kautta. Suomalaiset orkesterit
ovat nykyisin myös varsin kansainvälisiä eli suurin osa orkestereista
osallistuu aktiivisesti suomalaiseen musiikkivientiin. Pääkaupunki kihisee sekä
filharmonista arvovaltaa – Helsingin kaupunginorkesteri ja Radion
sinfoniaorkesteri – että erikoistuneita orkestereita, jotka ovat profiloituneet
oopperaan (Suomen Kansallisooppera), periodisoittoon (Helsingin
Barokkiorkesteri, Suomalainen Barokkiorkesteri), jazziin (UMO) sekä uuteen
musiikkiin ja haastavaan ohjelmistonsuunnitteluun (Avanti). Heti naapurista
löytyy sekä nuorekas ja virtuoosinen Tapiola Sinfonietta Espoosta että maan
ainoa sinfoniamittainen viihdeorkesteri, Vantaan Viihdeorkesteri.
Suomen kartalta katsottuna
orkesterit levittäytyvät tasaisesti yli maan, tosin kasvattaen etäisyyksiään
niin, että napapiirillä toimivalla Lapin Kamariorkesterilla on työmaanaan koko
Lappi Rovaniemeltä Utsjoelle. Idässä orkesterit ovat luonteeltaan ja
ohjelmistoltaan erilaisia kuin lännessä, mutta yhteistä on orkesteritoiminnan
keskittyminen yliopistokaupunkeihin ja koulutuskeskuksiin.
Toisinaan pienet orkesterit
yhdistävät voimiaan suurteosten esittämiseksi, kuten tapahtuu 21 henkeä
käsittävän Lappeenrannan kaupunginorkesterin ja 12 soittajan Mikkelin
kaupunginorkesterien liittyessä Saimaa Sinfoniettaksi. Kuhmosta käsin toimiva
Sinfonietta Lentua tekee puolestaan säännöllistä yhteistyötä valtakunnan rajan
yli Petroskoin konservatorion kanssa.
Kokkolassa toimivan
Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin menestyksen avain on ollut väkevästi esitetty
vakava musiikki, kun taas vähän etelämpänä työskentelevän Seinäjoen kaupunginorkesterin erikoisalue on tango.
Turun ja Tampereen orkesterit ovat viime vuosina sekä kasvaneet että kypsyneet
filharmonisiin mittoihin, josta on todistuksena tukku hienoja levytyksiä.
Pohjoisessa Oulu Sinfonia pystyy 61 soittajallaan esittämään monipuolisesti
myös suurimuotoista musiikkia. Lahden kaupunginorkesteri
eli Sinfonia Lahti niittänyt mainetta Sibelius-levytyksillään ja
Sibelius-talollaan, mutta menestyksen salaisuutena on myös dynaaminen ajattelu,
jossa kaupungin vahva panostus on kohdannut poikkeuksellisen ammatillisen
sitoutumisen. Kotkan ja Kouvolan kaupunginorkestereista vuonna 1999 muodostettu
Kymi Sinfonietta on Suomen ainoa osakeyhtiömuotoinen orkesteri, mikä näkyy myös
oivaltavassa suunnittelussa.
Jokaisella suomalaisella
orkesterilla on oma luonteensa, tehtävänsä tai roolinsa, sekä oma paikallinen
ja taiteellinen reviirinsä, jotka poikkeavat monin tavoin toisistaan. Ne ovat
enemmän yhtä suurta sukua kuin perhettä.
Lain nimessä
1970-luvulla suomalaisia
orkestereita kehitettiin ”orkesterilaitoksena”, osana yhtenäiseksi kaavailtua
musiikkijärjestelmää, jonka kulttuurista määrittelyä voi jälkeenpäin luonnehtia
liian kapeaksi. Suunniteltiin alueorkestereita, jotka pienempiin osiin
jakaantuessaan tavoittaisivat syrjäseudutkin. Orkestereita ylläpitävien
kuntien ja yhdistysten resurssit eivät 1980-luvulla mahdollistaneet Suosiossa
toivottua kehitystä. 1990-luvun kotimainen pankkikriisi ja sitä seurannut lama
itse asiassa vaaransivat jo tapahtuneenkin kehityksen, kun monilla
paikkakunnilla vilauteltiin orkesterin lakkauttamista säästökeinona.
Tässä vaiheessa tuli todistettua
orkesterien vahva yhteisöllinen side, kun kansalaiset nousivat erilaisten
ystävä- ja kannatusyhdistysten kautta tukemaan orkestereitaan. Myös valtiovalta
näki poikkeustilanteen uhkaavan koko vaivalla kehitettyä orkesterikokonaisuutta
ja vuonna 1993 tuli voimaan kauan tavoiteltu orkesterilaki, jossa valtio
sitoutui takaamaan tietyn määrän henkilötyövuosia orkestereille vuosittain.
Laki turvasi akuutissa
tilanteessa orkesterien olemassaolon, mutta ei taannut henkilötyövuosien
kehitystä suunnitellulla tavalla. Se ei ole myöskään taannut sitä, että
orkesterit todellisuudessa saisivat niille valtionosuuksina myönnetyt varat.
Suomessa vallitsevan kunnallisen itsehallinnon vuoksi valtio osoittaa
orkesterien valtionosuudet kunnalle, joka varat vastaanottaessa on sitoutunut
ylläpitämään orkesteria, mutta voi käyttää rahat haluamallaan tavalla. Kaikki
orkesterit eivät ole saaneet niille myönnetyt valtionosuudet lyhentämättömänä
käyttöönsä. Vuonna 2006 säädetty uusi
orkesterilaki pyrki kasvattamaan orkesterien valtionosuuksia todellisia kuluja
vastaaviksi, mutta tuo kehitys on taittunut vuonna 2008 alkaneeseen ja pienten
suhdanneliikkeiden jälkeen yhä jatkuvaan taantumaan. Orkesterien kiristynyt
tilanne on myös yleiseurooppalainen kriisi, josta ovat kertoneet myös leikkaus-
ja lakkautusuutiset esimerkiksi Hollannista ja Englannista.
Musiikkia miljoonalle
Suomalaiset orkesterit ovat
neljässä vuosikymmenessä pystyneet kasvattamaan yleisömääränsä noin 400 000:sta
yli miljoonaan. Viime vuosien taloustaantuman aikana on pudottu hieman
miljoonan kuulijan alapuolelle, koska orkesterit ovat joutuneet – paradoksaalisesti säästösyistä – vähentämään
sinfoniakonserttiensa määrää. Tosin vuosi 2014 oli suuri menestys yli 1,2 miljoonalla kuulijalla! Samassa ajanjaksossa orkesterien
musiikkitarjonta on lisääntynyt ja monipuolistunut valtavasti. Erilaiset
yleisöprojektit, koulutus- ja vanhustyö sekä workshopit kuuluvat nykyisin
orkestereiden kokonaisprofiiliin. Taidemusiikki on menettänyt elitististä
statusta, ”hienoutta”, jolla se aiemmin asetettiin muun yläpuolelle.
Taidemusiikin asemaa ei enää voi perustella sosiaalisella ylivertaisuudella,
mutta samalla kynnys konsertteihin tulemiseen madaltuu ja musiikkia halutaan
kuunnella yhä enemmän sen itsensä vuoksi.
Orkestereja on toisinaan
moitittu ”musiikin museoiksi”, mutta suomalaisten orkesterien kantaesityslista
osoittaa niiden elävän ajan hermolla. Suurta historiallistakaan ohjelmistoa ei
tarjoilla pölyisinä vakiotulkintoina, vaan taidemusiikin klassikoita tulkitaan
uudelleen oman aikamme tarpeista ja näkökulmasta. Kaikkein vanhimman
orkesteriohjelmiston – barokkimusiikin – tulkinnat ovat viimeisten
vuosikymmenien aikana muuttuneet kaikkein radikaaleimmin. Siitä todistavat myös
Suosion jäseniksi vuosina 1989 ja 1997 liittyneet Suomalainen Barokkiorkesteri
ja Helsingin Barokkiorkesteri.
Peruskoulutuksen tarjoaman taideopetuksen
hupeneminen ja yleissivistyksen kapeneminen tekevät kuitenkin taidemusiikin
esittämisestä jatkuvasti haastavampaa. Orkesterit niin Suomessa kuin muuallakin
ovat joutuneet huolehtimaan paremminkin koulun vastuulle kuuluvasta
taidekasvatuksesta. Suurin haaste on houkutelle orkesterikonsertteihin kokonaan
uutta aikuisyleisöä. Valtionosuuden piirissä
toimii nykyisin myös kansanmusiikki- (Tallari) sekä lastenmusiikkiyhtyeitä
(Loiskis), sekä suurten kokoonpanojen rytmimusiikkiin erikoistunut Riku Niemi
Orchestra. Orkestraalisen aktiviteetin kasvu näkyy myös siinä, että
harrastajaorkesterien määrä ja toiminta on jälleen lisääntynyt. Vuokraamiensa
teosten perusteella harrastajaorkesterien ohjelmistot ovat nykyisin
huomattavasti kunnianhimoisempia kuin ennen.
Orkesterien olemassaololle
on haettu viime vuosina aiempaa laajempia perusteluja alkaen terveydestä ja
henkisestä hyvinvoinnista ja päätyen paikkakuntien imagokuvaan ja brändäykseen.
Laaja perspektiivi on avartava, mutta samalla ei pidä unohtaa että orkesterit
ovat ennen muuta taidelaitoksia. Juuri ”laitoksina” ne ovat osa niitä
hyvinvointiyhteiskunnan palveluja, johon tällä hetkellä kohdistuu vakavia
uhkia. Liberalistisessa ajattelussa
tällaiset ”laitokset” halutaan nähdä jähmeinä ja epäluovina jäänteinä menneiltä
aikakausilta. Mikään lyhytjänteisesti toimiva ja historiaton ”vapaa kenttä” ei kuitenkaan
pysty korvaamaan suomalaisten orkesterien luomaa inspiraation, innovaatioiden
ja sosiaalisten siteiden maan kattavaa verkostoa. Orkesterien on silti
ymmärrettävä, että tulevaisuuden kohtaaminen merkitsee jatkuvaa uudistumista.
Suomalaiset ovat yli sadan vuoden ajan rakentaneet tulevaisuuttaan paljolti sivistyksen ja kulttuurin varaan. Ilman niitä tulevaisuus ei näytä vain hämärältä, vaan pimeältä.
Antti Häyrynen, musiikkitoimittaja ja -historioitsija