31.10.2017

KALEVI AHO KIRJOITTAA KULTTUURISTA SÄÄSTÖKOHTEENA

KUUKAUDEN BLOGI

Lokakuu 2017

Kalevi Aho: Kulttuuri säästökohteena

Eri puolilta Suomea on kantautunut viime viikkoina ikäviä kulttuurin rahoitusta koskevia uutisia. Kokkolan uusi kaupunginjohtaja esitti, että Kokkolan kaikilta taidelaitoksilta, myös Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterilta supistettaisiin peräti 10 prosenttia kaupungin avustusta, mikä pahasti rampauttaisi Kokkolan kulttuurielämää. Kamariorkesterin kohdalla tämä tuntuu erityisen käsittämättömältä, sillä onhan orkesteri Kokkolan ylivoimaisesti valovoimaisin ja kansainvälisesti tunnetuin taidelaitos. Helsingissä puolestaan UMO-orkesteri on ollut pahoissa talousvaikeuksissa avustusten vähenemisen takia.

Eikä ole niin kauan siitäkään, kun Lappeenrannassa pari kunnallispoliitikkoa esitti koko kaupunginorkesterin lakkauttamista, jotta niillä rahoilla saataisiin muutamat sisäilmaongelmista kärsivät koulut korjatuiksi. Kuopiossa puolestaan eräs kaupungin johtomiehistä esitti joku vuosi sitten yhtenä vaihtoehtona Kuopion kaupunginorkesterin huomattavaa supistamista tai jopa lopettamista.

Säästökohteena on ollut myös nuorten musiikkitoiminta siitä huolimatta, että juuri soittaminen on kaikkein parhaimpia henkisesti ja sosiaalisesti kehittäviä nuorten harrastusmuotoja. Valtakunnallisen nuoriso-orkesteri Vivon koko toiminta saattaa loppua kokonaan, koska valtio on määritellyt uudet kriteerit, jolla nuorisotoimintaan myönnetään määrärahoja, eikä Vivo enää sovikaan näihin kriteereihin. Suomalaisen viulunsoiton kehdossa Kaustisella yritettiin lopettaa ainutlaatuisen menestyksekäs Näppärit-toiminta, joilla lapset saadaan kansanmusiikin ja samalla yleensä musiikin harrastamisen piiriin. Seinäjoella on jo lopetettu musiikkilukio.

Kulttuurin leikkaustoimenpiteitä ehdotetaan kaikkialla samoin perustein: kaupunkien talous on ahdingossa, jolloin aletaan säästää siitä, minkä kuvitellaan olevan taloudellisesti tuottamattominta, eli usein juuri kulttuurista. Ihanteeksi on monella taholla tullut, että kaupunkeja ja kuntia pitäisi johtaa kuin liikeyrityksiä.

Kaupungit eivät ole kuitenkaan firmoja, sillä eihän kaupunkiorganisaation tarkoituksena ole firmojen tavoin tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Kunnallispolitiikan tehtävänä on luoda kaupunki, jossa asukkaat viihtyvät, jossa ovat hyvät kunnalliset palvelut ja riittävästi myös henkisiä pyrintöjä asukkaiden virkistykseksi. Kaupungista josta kulttuuri eliminoidaan, tulee ennen pitkää henkisesti kuollut ja näivettyvä.

Kun maahamme luotiin kunnallista orkesteri- teatteri ja museojärjestelmää, kunnat ja kaupungit olivat nykyistä paljon köyhempiä, mutta silloiset kunnanisät olivat viisaampia; he ajattelivat, että asukkaille pitää antaa mahdollisuus kokea kotikaupungissaan omin voimin toteutettuna hienointa ja arvokkainta, mitä ylipäänsä on länsimaisessa kulttuurissa luotu. Tuolloiset päättäjät osasivat nähdä kauaskantoisemmin, mikä on tärkeä vetovoima- ja viihtyvyystekijä kaupungille.

Nykyään monet poliitikot eivät anna enää vastaavaa arvoa sivistykselle ja kulttuurille. On kuitenkin aivan selvä asia, että juuri kulttuuri on yhteiskuntaa koossapitävä voima. Koko Suomea itsenäisenä valtiona ei olisi olemassa, ellei Keski-Euroopasta olisi omaksuttu kansallisuusaatetta tukevia filosofioita, ellei Elias Lönnrot olisi luonut Kalevalaa ja vaikuttanut suomen kirjakielen muotoutumiseen, ja ellei tämän innoittamana olisi 1900-luvun vaihteessa syntynyt suurta kansallista taiteen kukoistuskautta, mikä ratkaisevasti vaikutti suureen kansalliseen herätykseen.

Suuremmat kulttuurilaitokset eivät niin pienessä maassa kuin Suomessa voi millään toimia yksityisin varoin eivätkä lahjoitusten ja sponsoritukien turvin, kuten on usein ehdotettu. Suurilla sponsorituilla voi olla paradoksaalisesti jopa negatiivinen vaikutus kunnallisiin avustuksiin; jos jonakin vuonna saadaankin ylimääräistä rahaa sponsoreilta, kaupunki voi samalla summalla vähentää omaa avustustaan laitokselle. Kun sitten jatkossa sponsorituki loppuu, laitos on suurissa vaikeuksissa, koska kerran pudotettua kunnallista avustusta on todella vaikea nostaa entiselleen.

Myös parhaillaan käynnissä oleva valtionosuusjärjestelmän muutos merkitsee VOS-laitoksille suuria huolia. Tämänhetkisen esityksen mukaan VOS-avustuksia voitaisiin myöntää enintään kolmeksi tai kuudeksi vuodeksi kerrallaan, minkä jälkeen jokaisen avustuksen saajan pitäisi hakea sitä uudelleen. Seurauksena on laitosten toimistoissa vain lisää byrokratiaa, ja erityisesti monet pienemmät laitokset joutuvat elämään koko ajan ikään kuin löysässä hirressä, koska ei ole takeita, jatkuuko valtionapu enää myönnetyn ajan jälkeen.

Ainoa tapa saada uusia toimijoita pysyvän valtionavun piiriin olisi se, että valtion kulttuuribudjettia kasvatettaisiin huomattavasti. Valtionbudjetissa olisi kyllä runsain määrin kohteita, joista rahaa voitaisiin siirtää kulttuurille, yhtenä vaihtoehtona ovat esimerkiksi yritystuet tai maataloustuet sellaisille maatalousyrityksille, jotka jo ilman tukiakin tuottavat isot voitot.

Ja miksi rahapulaa valittava Opetus- ja kulttuuriministeriö haluaa tukea 18 miljoonalla eurolla Tampereen rautatieaseman ylle suunniteltavaa suurta stadion- ja toimistokompleksia, varsinkin kun tuen perusteet ovat Suomen Kuvalehden selvityksen mukaan paljastuneet paljolti tuulesta temmatuiksi?

Tätä kirjoitettaessa näyttää siltä, että Kokkolassa kaupungin päättäjät tulivat järkiinsä, kaupunginjohtajan esitystä ei sellaisenaan olla hyväksymässä, jolloin kamariorkesteri selviäisi vain 9000 euron kaupungin tuen vähennyksellä yli 90.000 euron sijaan. Herää kuitenkin kysymys, mistä on alkanut siitä näitä saneeraajakunnallispoliitikkoja, joilla ei ole todellista käsitystä siitä, mitä heidän ehdottamansa leikkaukset merkitsevät kaupungin koko henkisen elämän ja asukkaiden viihtyvyyden kannalta.

Pitäisiköhän kaupunginjohtajien toimenkuvan kriteereissä korostaa ensisijaisesti yleissivistystä ja kulttuurin tuntemusta ja vasta sen jälkeen talousosaamista?

Kalevi Aho